Miksi rakastan mustavalkokuvia - ja mitä ne kertovat alitajunnastamme

"Et ole hukassa – olet syntymässä uudelleen. Sinusta on tulossa jotain, jota et ole ennen ollut."

On hetkiä, jolloin kuva pysäyttää. Ei siksi, että se olisi värikäs, näyttävä tai täynnä toimintaa – vaan siksi, että se on hiljainen. Mustavalkoinen. Aidosti paljas.

Mustavalkokuvat ovat kiehtoneet minua aina. Niissä on jotain ajattoman rehellistä, jotain, mikä puhuttelee syvemmällä tasolla kuin moni värikuva koskaan voisi. Vasta tänään väreillä maalatessani ymmärsin, miksi mustavalkoisuus vetää minua niin voimakkaasti puoleensa. Se liittyy mustaan väriin ja sitä kautta alitajuntaan.

Musta ei ole vain pimeyttä 

Monelle musta voi näyttäytyä pelottavana, raskaanakin. Mutta minulle se on kaikkea muuta. Musta on väri, joka ei paljasta itseään heti. Se on syvyys, johon voi uppoutua – kerros kerrokselta. Siinä missä kirkkaat värit kertovat tarinoita ulkomaailmasta, musta kuiskaa niistä, joita emme aina itse ymmärrä.

Musta kutsuu hiljentymään. Se ei tarvitse selityksiä, eikä tarjoa niitä. Se vain on – kuin alitajunta, joka ei huuda vaan kuiskaa.

Värittömyyden voima 

Kun värit riisutaan pois, jäljelle jää vain olennainen. Mustavalkokuvassa ei voi piiloutua värin taakse. Siinä näkyy hetki, valo ja varjo – ja niiden takana piilevät tunteet, muistot ja tiedostamattomat viestit. Kuvasta tulee peili, joka heijastaa enemmän kuin vain sen, mitä on edessä.

Moni ei sitä ymmärräkään, miten paljon sielunsa syvimmistä sopukoista taiteella joskus voi paljastaa. Vaikka taide olisi mustaa, mieli ja sydän voi olla täynnä iloa ja rakkautta elämää ja itseänsä kohtaan.

Mutta, ehkä juuri siksi omatkin työni tuntuvat minulle aidommilta. Syvemmiltä - tulkita muillekin jotakin syvempää. Ne eivät pyydä huomiota - kuva kertoo viestin kuvaajalleensakin vasta myöhemmin. 

Mustavalkoisuus ja alitajunnan kieli 

Mustavalkokuvien sävymaailma toimii kuin porttina alitajuntaan. Se avaa oven sisäänpäin, siihen mitä emme ehkä osaa pukea heti sanoiksi. Siellä, varjojen rajamailla, alitajunta alkaa puhua. Ei loogisesti, ei suoraviivaisesti – vaan tunteiden, tunnelmien ja hiljaisten muistojen kautta vasta myöhemmin. Hetkenä, jolloin olet valmis tiedostamaan kuvan viestin.

Tällaiset kuvat muistuttaa minua siitä, että elämä ei ole vain valo ja väri. Se on myös hiljaisuutta, epävarmuutta, unia ja varjoja. Ja juuri niissä hetkissä, joissa ei ole kirkkautta, voi kohdata jotakin syvällisempää – itsensä.

Valo varjojen rinnalla 

Vaikka mustavalkokuvat tuntuvat minulle kotoisilta, huomaan kaipaavani myös värejä – erityisesti keltaista ja oranssia. Ne eivät riitele mustan hiljaisuuden kanssa, vaan täydentävät sitä. Siinä missä musta kutsuu katsomaan sisäänpäin, keltainen ja oranssi muistuttavat toivosta, rohkeudesta ja elämän hehkusta. Ne ovat kuin aamun ensimmäiset säteet varjojen jälkeen – lempeitä, mutta määrätietoisia.

Ehkä kyse ei ole vastakohdista, vaan tasapainosta. Tarvitsen mustan syvyyttä ymmärtääkseni itseäni, mutta tarvitsen myös keltaisen iloa ja oranssin lämpöä jaksaakseni kulkea eteenpäin. Mustavalkoisuus on alitajuntani tulkki. Värit kertovat, minne olen seuraavaksi menossa.

Jos et ole tutustunut vielä töihini, löydät taideprinttini täältä.